Keskikesän sää yllätti mereltä saapuvalla kylmällä tuulella. Ulkona pitkät hiukset pyörähtivät silmille ja siitä taas sivulle. Pusakka oli liian ohut ja viima läpäisi helposti kevyen vaatetuksen. Mutta hän oli siinä. Saapunut katsomaan minua satojen kilometrien päästä. Minua!
Hän oli ottanut minut huomaansa kun muutin parikymppisenä vieraaseen kaupunkiin kauas, kauas kotoa. Hän tiesi etten tiennyt vielä mistään mitään. Näyttämisen halua minulta ei puuttunut. Minä kyllä pärjäisin. Ja pärjäsinhän minä. Mutta miten paljon samalla menetin? Lapsuudenystävien tilalle tulivat vaihtuvat työkaverit. Rakkaita sisaria näin enää muutaman kerran vuodessa. Ja äiti...
Kämpät ja naapurit vaihtuivat.
Mutta hän pysyi kaikki ne vuodet. Ikänsä puolesta hän oli minua kaksikertaa vanhempi. Hän olisi voinut olla minun äitini. Ja jossakin vaiheessa tuntuikin, että tunsin hänet paremmin kuin omani. Hän kertoi, neuvoi ja opasti. Pääsin omaan elämään kiinni.
Kun emme olleet enää päivittäin tekemisissä toistemme kanssa soittelimme toisillemme harvakseltaan. Yhteenkuuluvuuden tunne tuntui häviävän väliltämme vähitellen pois. Hauskuus katosi.
Nyt hän seisoi tuulisessa säässä minun edessäni. Halasin häntä lämpimästi, kuin äitiäni. Nauru ja ilo olivat jälleen läsnä. Riemuissani halasin myös hänen puolisoaan. Hän halasi takaisin. Ja sitten. Se oli hetkessä ohi mutta kaikki sen huomasivat. Irrottautuessani hänestä hän kouraisi vasemmalla kädellään oikeaa rintaani. Lihakseni silmien ympärillä jännittyivät. Hymyni ei ollut enää aitoa. En tiennyt mitä sanoa.
En sanonut mitään.
Tuntuiko tuuli kylmemmältä kuin hetki sitten? Ehkä kuvittelin kaiken? Ei. Sitä se ei ollut. Muisto kosketuksesta tuntui vieläkin. Kouraisusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti